Olen ollut jo kuukausia siinä uskossa, toivossa ja lähimmäisen rakkaudettomassa tilassa, että naapurissani kortteeraava Laardiperse, olisi antanut sydämelleen luvan lopettaa rytmittömän pamppailunsa ja asettautua vapauttavaan flatlinen tilaan. Tuo saatanallinen pikaruokalan varasto on itse itselle aiheutetulla sairaseläkkeellä, tarkemmin sanottuna, ei se voisi työeläkkellä ollakaan, kun ei sillä kuunvetoimasta vittujakaan välittävällä makuuhavaahyypiöllä ole kellokortissa yhtä ainutta leimaa.

Toivonkipinäni on roihunnut viimeiset kuukaudet, koska seinän takaa ei ole kuulunut minkään sorkan ääntä. Joko siellä on siis Ekokemille roudaamista vaille olevat jäänteet, tai sitten se paska on yhdessä samanpainoisen morsiamensa kanssa tekemässä mulle vuosisadan vittuilun.

Kipinä sammui aamulla. Kuulin, kuinka Laardin ovikello soi. Aamuvirtsankarkailuni oli pahasti kesken, mutta uteliaisuuteni vei voiton. Hiipparoin katkokävelyllä ulko-ovelle ja naulasin otsan oveen ja silmän glory-holeen. Käytävällä oli pitkä, pieniperseinen ja varsin naitavan näköinen neiti. Pikainen mietintä. Oli siis kaksi vaihtoehtoa. Joko hän on mun uusi tuleva naapuri/morsian, tai sitten Jehovan todistaja valmiina soittamaan rumpuaan.

Ensimmäinen vaihtoehto nykäisi verenkiertoni liikkeelle ja kalautti meisselini postiluukun sisäläpästä ulos. Kuulin, kuinka ulommasta läpästä varisi sukunimeni kirjaimia käytävään. Samassa tyttö kääntyi katsomaan oveani. Vitutti ja munassa jomotti. Neito tuli oveni taakse ja näin hikoilevasta silmästäni huolimatta, kuinka tekokynsien täyttämä käsi ojentautui kohti postiluukkua. Munani väpätti rytmikkäästi kolistaen luukkua. Käsi avasi luukuun ja näin kuinka pää painui alas. Voi vittu, nyt taisi glory-holeni siirtyä alakertaan. Seuraavaksi näin, kuinka kajalit pöllähtivät jöötini iskeydyttyä neidon silmien väliin, vitullinen huuto saatanallisen kiroilun kera kaikui rappukäytävässä. Vetäisin vehkeeni sisään ja hipsin sisälle...varmistui ainakin se, että tuskin on tuo tyttö ainakaan rumpali...

Kuulin, kuinka Laardiperseen ovi aukesi. Kipitin jälleen ovelleni ja naulasin uudestaan otsani oveen ja silmäni glory-holeen, siis sinne ylempään.

Siinä se oli. Laardiperseen pohjelihas oli ainoa, mikä mahtui oviaukkoon. Suonikohjukin siinä pohkeessa on paksumpi kuin oma reiteni ja vittu mikä syke siinä kohjussa olikaan. Se on siis hengissä. Milläs vitun asialla tää neiti sitten oikein on?

Laardin pohkeen suonikohjun ollessa oven ja pohkeen välissä, tyttö huusi kovalla äänellä olevansa Painonvartijoista ja tulleensa puolivuotistarkastukselle. Mihin vittuun se kasa vartijaa tarvitsee. Pohkeen ympärys on paisunut sitten viimenäkemän, joten ei tässä mitään vartijoita tarvita, vaan jumalauta painonpudotusta, suorastaan romahdusta. Eiköhän se läski pidä painonsa ilman vartijaakin.

Samassa oven saranoita venyttämään ilmestyi ilmeisesti naisen nisä. En ole varma, koska oman näkemykseni mukaan rintavarustuksen ei pitäisi muistuttaa Felix Baumgardnerin avaruuteen saatellutta heliumpalloa. 

Tässä vaiheessa Painonvartijoissa jojolaihdutuksen koulutuksen saanut tarkastaja meni sanattomaksi. Käänsi selkänsä ja poistui. Laardiperseen oven saranat räjähtivät helvettiin ja ihraa alkoi valua alempaan kerrokseen. Vetäydyin oveltani, suljin glory-holet ja poistuin jääkaapille. Se vitun paska on siis hengissä ja hyvissä lihoissa.

Mikä helvetti siinä on, kun itse yrittää pitää itsensä ryyppäämällä solakkana, niin sitten on näitä kokovartalokebabvartaita, jotka mutustavat vittu juustotkin hiirenloukosta, hiirineen ja loukkoineen päivineen. Mikä vittu siinä on niin vaikeeta, ettei voi lakata mässyttämästä laardia. Vitun addiktit, selkärangattomat syöpöt. Painun ottamaan kännin. Onneksi en itse ole vaipunut niin alas, että olisin pakoitettu tekemään jotain jatkuvasti. Herra paratkoon, että minulla olisi joku sairaus. Ryyppäämistä ei tähän mukaan lasketa, koska sitä teen vapaaehtoisesti, mielelelläni ja päivittäin.